Сливающиеся потоки — земля родственных народов

Yhteen sulautuvat virrat sukukansojen maa Valkoisella järvellä vepsäläiset soutaa, sumu nousee hiljaa metsän reunaan. Rostovin rannat merjalaiset tuntee, Pleštšejevon laine kertoo samaa unelmaa. Oka-joki kantaa muromalaisten ääntä, Volgan suuntaan virta vie muinaista kieltä. Marien kylät syttyy iltavaloon, metsä humisee tarinoita, joita aika ei vie. Suomalais‑ugrilaiset ja slaavit, kaksi virtaa kohtaa, yhteen sulautuvat. Sukukansat kulkee järvien ja jokien teitä, historia hengittää maassa, joka muistaa meitä. Ennen vanhan Venäjän valtakunnan syntyä Vladimirin mailla eli Meri, Muroma, Mešera. Karjanhoito, metsästys, hiljainen arki, käsityöt kauniit kuin aamun kirkas harso. Kauppiaat pohjoisesta kulki idän reittejä, skandinaavien laivat jätti jäljet rannoille. Kulttuurit kohtasivat, vaihtoivat sanoja, kuten tuuli vaihtaa suuntaa kevään kynnyksellä. Suomalais‑ugrilaiset ja slaavit, kaksi virtaa kohtaa, yhteen sulautuvat. Sukukansat kulkee järvien ja jokien teitä, historia hengittää maassa, joka muistaa meitä. Viidenneltä vuosisadalta saapui ensimmäiset slaavit, hiljaiset askeleet metsiin, soille, maille vanhoille. Seitsemänsadan jälkeen virta voimistui, uudisasukkaat täytti laaksot ja pellot. Kun vuodet toivat alueen Venäjän hallintaan, alkoi sulautumisen hidas, väistämätön tie. Ja kahdestoista vuosisata näki kansan uuden, jossa paikallinen ja saapunut löysi yhteisen nimen. Suomalais‑ugrilaiset ja slaavit, kaksi virtaa kohtaa, yhteen sulautuvat. Sukukansat kulkee järvien ja jokien teitä, historia hengittää maassa, joka muistaa meitä. Suomalaiset, saamelaiset, virolaiset, karjalaiset, vepsäläiset, inkeriläiset, liiviläiset, mordvalaiset. Udmurtit, komit, mansit, hantit, marit, ja muromalaiset, joiden nimet tuuli vielä kantaa. Slaavilainen kolonisaatio muutti maan, mutta järvien syvyys ei unohda ketään. Sukukansojen laulut elää metsän varjoissa, ja niiden kaiku kulkee ajasta aikaan.